Hiljaista, oli täydellisen hiljaista kaikkialla, vain lumi narahteli hiljaa kenkien alla ja täysin kirkas tähtitaivas, kun kaksi tummaa hahmoa astelivat kohti yhteistä kotia. Toinen oli tummempi kuin toinen ja jokaisen katulampun valossa toinen välähteli platinan valkeana hiuksistansa. Askeleet kulkivat yhtä tahtia ja kaksi lämmintä kättä pitelivät kiinni toisistansa, kun molempien sisällä sykkivät sydämet sykkivät samaa tahtia. Pum, pum, pum…

Draco nosti katseensa taivaalle vienon hymyn noustessa kauniin vaaleille kasvoille ja hopean väristen silmiensä pilkahtaessa. “Blaise, Blaise katso lunta”, kuului helähtävä ääni pitkän kadun varrella ja Blaise pysähtyi, kun Dracokin oli pysähtynyt. Tuo platinapäinen havitteli rakastettunsa toisenkin käden omaansa ja hymyili entistä leveämmin työntäessä kielensä ulos ja pyydystäessä yhden puhtaan valkean lumihiutaleen kielellensä, sen sulaessa nopeasti ja jätti jälkeensä hetken kylmän tunteen kuumalla kielellä, joka tunkeutui tummemman nuoren miehen suuhun, pehmeiden huulten ollessa kohdannut toiset huulet aivan äkkiä.
Kikatus kuului kiiri pitkin katua, kun Draco vetäytyi suudelmasta ja tuon silmät pilkahtelivat kilvan mustalla samettitaivaalla tuikkivien tähtien kanssa.
“Minä rakastan sinua”, kuiskasi Draco hiljaa Blaisen korvaan, ollen joutunut varpistamaan, kun tuo kouluaikojensa paras ystävä oli kasvanut hänestä ohitse jo aikoja sitten. Noiden kolmen pienen sanan jälkeen hän kuuli ne kolme pientä sanaa takaisin ja hymy vain kasvoi kapeilla huulilla, jos se mitenkään oli mahdollista.
“Niin minäkin sinua… Niin minäkin sinua”, lisäsi Blaise hiljaisella, pehmeällä äänellä ja Draco painautui hetkeksi tuon lämmintä vartaloa vasten, heidän vain seistessä lumisateen keskellä ja nauttivat siitä tunnelmasta.
“Tämän on täydellisin joulu ikinä”, kuiskasi Draco vielä Blaisen korvaan, kun he sitten irrottautuivat ja lähtivät jatkamaan matkaa kohti kotia. Tuon vaaleahiuksisen silmissä paistoi rakkaus, onni ja ilo, joka pilkahteli kilvoin hopeissa silmissä, kun tuijotteli välillä tähtiä, välillä tähtien muotoisia hiutaleita ja sitten taas rakastettuansa.

*~*~*~*~*~*~*~*~*

Vielä myöhemmin yöllä, kun he olivat päässet kotiin ulkoa, syöneet Dracon tekemiä pipareita ja siemailleet viiniä kaakaon kera, he makasivat yhdessä sängyllä ja vaaleat hiukset valuivat aaltoina pitkin maitokahvin väristä tummaa ihoa. Ne muodostivat kaarteita täydelliselle iholle, jonka lämmöstä laskeutui nauttimaan myös siro käsi joka oli pehmeä, mutta viileä ja saman olennon omistamat viileät varpaat tunkeutuivat sekoittumaan tuon toisen miehen varpaisiin.
“Draco älä, tiedät mitä olen sanonut tuosta”, lausui Blaise leikillänsä, kun samalla vaaleanpunaiset huulet mutristuivat.
“Mutta, kun niitä paleltaa”, kuului huokaus, joka oli syyttävä ja siihen sai tuo blondi vain vastaukseksi lempeän hymähdyksen, jonka seuraksi lisättiin pehmeä suudelma hiuksille, joka sai Dracon päästämään kehräystä.
“Niin lämmintä…”

Kaksi alastonta vartaloa kietoutuivat toisiinsa tiukemmin ja harmaat silmät kohtasivat tummansiniset silmät äkkiä. Nuo silmät tutkivat harmaita silmiä, vaikka niiden omistaja tunsi nuo toiset niin täydellisesti kuin jotain saattoi vain tuntea, niin silti joskus tuntui, että tuosta löytyi aina jotain uutta. Dracosta löytyi aina jotain uutta, jota ei koskaan olisi voinut tajuta. Se oli tuossa kaikkein ihaninta.

“Draco… Minä rakastan sinua, ja siksi…” Aloitti Blaise ja tuo irrotti käden vaalean ympäriltä ja kaivoi jotain tyynynsä alta. Se oli pieni samettinen rasia, joka muodostui mustasta ja valkoisesta. Draco jäi katselemaan sitä hämmentyneenä, huulet raollansa ja henkisalpautuneena.
“Minä-…” Aloitti vaalea melkein kuulumattomasti, mutta jokin keskeytti hänet.
“Olisitko ikuisesti minun?” Kuului hiljainen kysymys tuon hivenen vanhemman korvan juuressa, eikä siihen tullut mitään muuta kuin yksinkertainen nyökkäys ja lämmin käsi pujotti hitaasti ensin vaaleaan vasempaan  nimettömään siron. hopeaisen sormuksen, sekä sen jälkeen omaan vasempaan nimettömään hivenen paksumman hopeisen sormuksen.
“Haluan, että kuulumme ikuisesti toisillemme…” Kuului Blaisen pehmeä-ääninen kuiskaus ja Draco vain nyökytti päätään aavistuksen, ne tähdenkaltaiset silmänsä täynnä helmien kaltaisia kyyneleitä, joista vain kaksi pääsi jatkamaan matkaa kalpeille poskille ja siitä alas satiinisille lakanoille.
“Minä kuulun ikuisesti sinulle”, kantautui kuiskaus ja lumihiutaleet leijuivat ikkunan takana alas kohti puhtaanvalkean pumpulin peittämään katua.

*~*~*~*~*~*~*~*~*

Lumi oli laskeutunut jo viikkoja sitten, kello oli  juuri lyönyt yli kahdentoista ja kirkonkellon kumeat kajaukset kiirivät pitkin autiota hautausmaata, jolla kumminkin seisoi yksi hahmo. Yksi vaalea, kalpea hahmo, jonka pitkät, platinanvaaleat hiukset leikkivät lempeän tuulen kanssa, kun tuo olento tuijotti alas maahan.
Harmaat, ennen niin tuikkivat silmät eivät tuikkineet vaan olivat täynnä kirkkaita kyyneliä, joita nuorimies yritti pidätellä, mutta se muuttui sekunti, sekunnilta vain vaikeammaksi ja lopulta ne kirpeänsuolaisesta muodostuneet, polttavat vesihelmet pääsivät valumaan pitkin kylmiä, tunnottomia poskia. Vaaleat hiukset omaava, enkelin kaltainen hahmo ei pysynyt enää pystyssä vaan kaatui hankeen polvillensa ja tuijotti nyt eteensä, kun kyyneleet jättivät pistelevät jäljet poskille, kun pakkanen puri. Siinä oli tuskaa, joka näkyi kauas, siinä oli tuskaa, joka oli ollut jo kauan ja se tuska tuli nyt sisältä, kun ei aiemmin ollut päässyt.

Tähdet tuikkivat, yrittivät luoda kuun kanssa valoa, kun hautausmaa suorastaan huusi hiljaisuuttansa, jonka rikkoi vain pienet nyyhkytyksen äänet ja se miten tuuli välillä saattoi koskea puiden paljaisiin oksiin. Tuhannet kynttilät paloivat ja niiden kaiken keskellä oli liikahtamaton hahmo, jonka harteille kertyi lumihiutaleita, jotka matkasivat samettitaivaan korkeuksista ja hivelivät pehmeitä poskia kuin pehmeä käsi olisi hivellyt niitä.

“Minä rakastan sinua…” Rikkoi hiljaisuuden viimein hento kuiskaus, kun tuo vaaleahiuksinen olento viimein sai avattua suunsa ja värähteli, kun painoi sirot sormensa vasten kylmää, mustaa kiveä ja silitti sen pintaa päätään pudistellen. Draco ei vieläkään voinut ymmärtää tapahtunutta. Se kaikki oli tapahtunut tai ei edes niin äkkiä, ei hän tiennyt:

Oli aamu, kun Draco heräsi jouluaaton jälkeisenä päivänä vuoteestaan ja venytteli vasten tuoretta kihlattuaan. “Minä rakastan sinua…” Kuiskasi tuo hiljaisella äänellä, mutta ei saanut vastausta. Hymy kumminkin pysyi huulilla, kun ajatteli toisen vielä nukkuvan ja painoi päänsä vasten yleensä niin lämmintä rintakehää, kun huomasikin jotain puuttuvan.
Kylmä valtasi kehonsa, kun kuunteli Blaisen sydäntä - se ei ollut enää paikalla, se oli kulkenut loppuunsa, eikä vierellään nukkuva rakkaansa enää ikinä tulisi olemaan elossa.

*~*~*~*~*~*~*~*~*~*

Joulunpunainen ruusu laskeutui vasten jäistä kiveä, kun Draco sulki silmänsä ja antoi aikaa sitten unohtuneen sauvansa nousta, sekä väläyttää joulunvihreän valonsa, jonka jälkeen ei hänenkään sydän enää koskaan tulisi olemaan elossa. Hän tulisi olemaan muiden enkelten kanssa taivaassa.

*~*~*~*~*~*~*~*~*

Hopeaiset portit avautuivat, tummahiuksinen hahmo oli vastassa ja suustakantautui sanat: “Hyvää Joulua, rakas. Minä rakastan sinua”.