ajatuksissani:

"päästä minut taas lähellesi, anna minun koskettaa sinua. anna minun vetää henkeeni suloista, huumaavaa tuoksua. juoksuttaa sormeni läpi sinun silkkisten hiuksiesi. kuulla niin kaunis äänesi, joka kuiskii mitä ihanimpia sanoja korvaani ja aiheuttaa kuplintaa vatsanpohjassa. milloin sinä muutuit siksi mitä olit ja milloin muutuit takaisin? et sanonut enää sanaakaan, et katsonut minuun ja ilmeesi
oli järkkymätön. mitä minä tein?
mitä minä tein ansaitakseni tämän tuomion? joutuakseni siihen pahimpaan painajaiseen - elämään, elämään ilman sinua. olisit edes ystäväni, viholliseni tai saisin vain nähdä sinut. ei sinä ajoit minut pois, kokonaan pois. en ole nähnyt sinua moneen vuoteen. silti edelleen ajattelen sinua, silti edelleen kuulen
äänesi, tunnen tuoksusi nenässä ja huuliesi maun huulillani. olet alati ajatuksissani. en voi lakata elämästä, koska uskon siihen että palaat luokseni tai saan tilaisuuden palata. meidät oli ja on luotu toisillemme. siksi minä elän, minä elän odottaakseni sinua. elän sinun vuoksesi, minun oma platinapäinen enkelini.”

-Blaise Zabini

*~*~*~*~*

puutarha:

siniset silmäsi kimmeltävät auringossa kuin syvät hukuttavat metsälammet, mustat hiuksesi lainehtivat tuulessa. Ne tulevat kasvoillesi kutittamaan. Naurat. Naurat kirkasta nauruasi, joka on saanut alkunsa minun älyvapaista puuhistani. Tulet luokseni, otat kädestäni ja hymyilet. Minäkin sulan hymyyn. Lähdet johdattamaan minua kohti puutarhaa. On kevät. Tuoksuu hyvältä, mutta silti sinun tuoksusi kutittelee vahvimpana nenässäni. Kukat ovat tulleet nuppuunsa. Pysähdymme kaiken sen loiston keskelle. Yritän puhaltaa hiuksia kasvoiltani, ne ovat täysin vastakohdat sinun tummiisi. Sipaiset hymyillen hiukseni silmiltäni, peukalosi hyväilee poskeani ja painan silmäni hetkeksi kiinni. Huokaisen. ”Minä rakastan sinua yhä vain enemmän.” Sinä tuot kasvosi lähemmäs, tunnen huulesi huulillani. Maistut keväälle, Aurinko luo viimeisiä säteitä taivaalle, kaikki kimmeltää ja sinä kuiskaat:
”Tiedän sen.”

*~*~*~*~*

ärsyttääkö?:

Äkkiä tyhjästä huoneesta kuului nautinnollinen vingahdus ja sen jälkeen huvittunut naurahdus, eli huone ei tainnutkaan olla tyhjä. ”Haah! Minähän sanoin sinun pitävän siitä”, sanoi hivenen käheä ääni, eikä se voinut kuulua kuin luihusten omalle Blaise Zabinille. ”Pah! Et voi todistaa, että pidin”, intti toinen ääni, joka oli selvästi madaltunut halusta, mutta sen tunnisti silti Draco Malfoyn ääneksi. ”Äskeinen äännähdys puhui muuta”, Blaise vain jatkoi ärsytystä virnuillen. ”Ehkä sitten pidinkin, mutta sinä et pidä tästä”, Draco tuhahti ensin, jonka jälkeen muuttui normaalin tyytyväiseksi. Hetken kuluttua huoneesta kuului huokailua ja voihketta, siitä erotti vain: ”Draco, miten pitkälle meinaat sen tunkea?”

*~*~*~*~*

liian pitkään:

Minä taisin odottaa liian monta vuotta sitä "oikeaa" aikaa. Minä en saanut nieltyä ylpeyttäni ja myöntämään sitä niin selvää asiaa. Sinä tiesit tunteistani, mutta et voinut auttaa, sinä halusit nähdä minun nöyrtyvän edessäsi. Aloitin aina, mutta sitten ääni katosi ja sinä nauroit päin naamaani sekä käännyt pois odottamatta sen enempää. halusit minun juoksevan perääsi. Leikit kanssani. Tulit välillä aivan siihen lähelleni, vierelleni seisomaan tai istumaan, jopa niin lähelle että melkein kosketimme mutta silti emme, sekä tuoksusi tulvahti hajuaistiini pyytäen ja maanitellen minua koskemaan sinuun. kieltäydyin aina, tai ainakin yritin ja aina, juuri silloin kuin melkein sain painauduttua kiinni, tai kosketettua niitä hiuksia kohtasin sinun katseesi ja virnistit voittoisasti sekä vahingoniloisesti. Yritin aina selittää, mutta molemmat tiesi paremmin kuin hyvin, mitä olin aikonut ja miksi. Sitten välillä tunsin kevyen kosketuksen tai hipaisun reidelläni, poskellani, niskassani tai kädelläni, ja aina se sävähdytti sekä sähköisti minut niin että saatoin tietää kuka siinä oli mennyt mutta ikinä en saanut sanotuksi asiasta, enkä edes halunnut sanoa - nautin siitä. Sinä osasit sen pelin, sinä et ikinä jäänyt minulle kiinni niin kuin minä jäin sinulle. Oli myös kertoja jolloin läimäytit minua leikilläsi takamukselle tai puristit etumusta, painoit seinää vasten tai muuta yhtä intiimiä mikä sai minut esittämään mukana ja muut nauramaan, vaikka kukaan ei huomannutkaan miten sinä oikeasti sillä piinasit minua, ärsytit ja ennen kaikkea koin itseni erittäin loukatuksi, koska sinä vain leikkisit. Sinä olit tehdä minut hulluksi.

Mutta nyt nuo ajat on menneitä. Tunnen sinut edelleen, sekä tunnen edelleen niitä samoja vahvoja tunteita sinua kohtaan, enkä vieläkään ole saanut asiasta sinulle ilmaistua, vaikka edelleen niistä tahtoisin sanoa - en kumminkaan sano, en nyt tai koskaan.  Seison vierelläsi puvussa, kasvot suorassa ja ryhti kunnossa, mutta silmissäni on säröjä joiden uumenista paistaa kaipuuta ja silti sinä vain hymyilet. Muutkin paikalla olijat katsovat sinua, sekä vain yksi ääni rikkoo sen vallitsevan syvän ja puhtaan hiljaisuuden. Viimein tulee lause jota en ikinä halunnut tulla todistamaan: " - ja jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi..." pystyn kuulemaan korvissa miten sydämeni lyönnit kiihtyvät, se hyppii pois oikeasta tahdistaan ja minua huimaa. korvani muuttuvat hivenen punertaviksi väriltään vaaleiden hiuksieni alla, niskassani kuumottaa ja silti olen vain hiljaa. Raotan huuliani aavistuksen enemmän, hiekkapaperiksi muuttuneet huuleni saavat enemmän viileää ilmaa ja jälleen kerran jänistin, sekä tällä kertaa viimeisen kerran, koska nyt kuulen papin jo jälleen puhuvan; "kellään ei ole siis mitään tätä liittoa vastaan, täten- " näin jäivät sanat minulta kuulematta kun näen jälleen kerran sinisten silmiesi katseen ja omassani anon sinua lopettamaan, olen antautunut jo, mutta sinä vain virnistät sen nähdessäsi, mutta huulesi kumminkin samaa muodostavat neljä sanaa; "minä rakastan sinua ikuisesti." Niin sinä kuiskaat ja saat minut hämmästymään, mutta sitten hymyilen onnellisesti ja jälleen näen vain sivuprofiilisi. Oloni muuttui siinä samassa niin onnelliseksi, mutta samalla sydämeni repesi kahtia, koska ikuisesti sinä olet nyt jonkun toisen ja ikuisesti se meidät erottaa, enkä sinua saa.

-Draco Malfoy

*~*~*~*~*

Levottomien kylpy:

Kylpyveden pinnan alla, iho kohtaa toisen samettisen pehmeän. Kehot painautuu toista vasten, silmien katse raatelee kehoa, kun kynnet painautuvat kuumaan lihaan ja avaa tien tummanpunaiselle nesteelle. Kuuma, kirkas ja  puhdas vesi värjääntyy  punaiseen, vaalea iho tahrautuu pahuudesta, mutta kumpikaan ei välitä. Kielet kietoutuu toistensa ympärille, nälkäiset suudelmat tappavat toisiaan, kun hengitys kiihtyy kuulumattomiin. Suloinen maku vaihtuu rautaiseen vereen, silmistä valuu suolaiset kyyneleet, joka pyyhkii ylitse rohtuneiden huulten. Kaksi on muuttunut yhdeksi, yö muuttunut varhaiseksi aamuksi ja kiihko laantunut rakkaudeksi, helliksi sanoiksi ja lämmöksi, eikä kukaan huomaa mitä jälkeä vaatteet kahden nuoren yllä peittää, eikä silmistä näy sitä onnentunnetta, joka molemmat nostaa pois täältä, tästä sekunnista.

*~*~*~*~*

hymy

olet jopa puoliunessa tunnilla ollessasi niin kaunis. vaaleat, niin silkin sileiltä näyttävät hiukset valuvat niskalta selälle ja kasvoistasi ne peittävät suurimman osan. jäätä olevat silmäsi heijastuvat hiusverhon takaa unisina, kaunis ja teräväpiirteinen nenäsi nyrpistyy joka kerran hiustesi sitä kutittaessa ja huulesi ovat kapeina sekä vaaleinakin niin kutsuvan kauniit niiden ollessa raollaan. nyt suoristaudut. nostat pitkät, sirot kätesi ilmaan, paitasi nousee paljastaen alavatsan kosketusherkän ja kielletyn ihon, sekä näen miten selkärankasi nikamat ilmentyvät selkäsi taipuessa kauniille kaarelle. istun aivan vierelläsi, mutta et huomaa kuinka sinua tarkkailen ja pidätän hengitystä kuullakseni sen suloisen voihkaisun, jonka hiljaisena taas annat karata ennen kuin asetut taas viereeni pulpetille nuokkumaan. olen myyty sinulle, olet salakavalasti minut verkkoosi kietonut ja se on myrkyllistä ilmaa mitä hengitän, se vie minulta viimeisetkin mahdollisuudet vastusteluun. kello soi ja sinä havahdut, äsken niin hiljainen luokkakin havahtuu. käännät katseesi minuun, hymyilet hetken niin lämpimästi ja sitten katsot pois, kun sinua huudetaan. räpyttelen silmiäni, oliko tuo vain kuviteltua? et ikinä ole suonut hymyä, mutta totean sinun olleen vain muussa maailmassa, koska pian kuulen tunteettoman äänesi lausuvan minulle hyvästit. en ikinä saa tunteisiini vastakaikua, mutta en ole siitä katkera, koska tuo hymysi on nyt mielessäni.

-Blaise Zabini

*~*~*~*~*

Kupliva

Hetki siinä meni ennen kuin tajusin sen hassun tunteen sisälläni. Sitä on välillä vaikea huomata, mutta silti sen saattaa havaita, miettiä mikä se on ja kumminkaan et sitä välttämättä tunnista. Siinä on oma makunsa ja ilmassa sen tuntee tuoksusta.
Kun se saapuu juovuttaa se sinut hymyilemää. Se aloittaa ensin pienellä pilkkeellä silmistä, se laskeutuu siroja kasvoja alemmas, nykäisee kevyesti rusottavia huulia, kokeilee uudestaan ja pian huomaat jo helähtäen naurahtavan tuosta tavasta. Hurmaavaa. Niin käy jokaiselle, yksi toisensa jälkeen astuu askeleen liian lähelle ja suupieliä rupeaa nykimään, pian kaikki hymyilevät.
Se jatkaa matkaa, se koskettaa poskiasi ja sipaisee hiuksiasi, ne levähtää auki kireiltä kampauksilta ja niihin tarttuu se helähdyttävä naurahdus, sekä jokainen katse jonka ne vangitsevat - ne levittää sitä tunnetta.
Sitten se siirtyy koko muuhun kehoosi, värisyttää sormenpäitä ja sivelee sääriä alemmas, tunnet kuinka kaikki tuntuu muuttuvan kevyemmäksi ja et pysyisikään pystyssä, mutta pysyt kuitenkin. Se on kummallista, mutta silti vielä hymyilyttää ja ei edes yritä ajatella mikä itseään vaivaa. Mutta pian huomaa, että se ei lähde irti, se pitää sinua kiinni ja antaudut mielelläsi. Vaikka olisi kuinka kylmä, et yritä pakoon, koska se lämmittää sinua ja kiehtoo sinua, se kutsuu taas lähemmäs, sekä karkaa kauemmas. Juokset taas perään ja edelleen jaksat hymyillä, mutta enää se ei tunnukaan niin kivalta. Kaikki alkavat sumentua, ihmiset muuttua olennoiksi ja näyttää varjoilta. Miten se tapahtui, hymy katosi ja silmät sumentui. Kaikki katosi, muuttui pimeäksi ja kylmyys pisti tikarina läpi kehoasi. Sinä Sulkeuduit. Joku tukahdutti kynttilän liekin - se olit sinä, kun juoksit ulos saavuttamattoman perässä. Jahtasit sen hopeana kimmeltäviä siipiä ja lopulta mätkähdit ojaan tai lumihankeen näkemättä enää eteesi. Joko otit opiksesi? Et. Olet typerä. Kaikki olette. Lankeatte samaan lankaan uudestaan. Huokaus. Vain ihmisiä te olette. Typeriä ihmisiä, jotka ei ymmärrä oppia virheistä, vaan mieluummin maksaa takaisin tuhatkertaisena. Rakastuen uudelleen, yrittäen hukuttaa elämänsä siihen typerään kuplivaan tunteeseen, joka sitten kuplan lailla rikotaan ja se kaikki hohdokkuus katoaa. Se ei ollutkaan mitään.



*~*~*~*~*

Jouluaattona

Lumihiutaleet leijailivat alas tähtiseltä, keskiyön kauniilta taivaalta, kahden harmaan silmä parin katsellessa miten ne näyttivät höyheniltä ja lopulta alkoivat peittää ennen niin harmaata maailmaa valkoisella sekä pumpulisella hunnulla. Hymy nykäisi hänen suupieltänsä hihkaistessaan korkealta: “Lunta, siellä on viimeinkin lunta!” Huusi niin, että varmasti koko kartanon joulupuuhissa oleva väki sen kuuli ja lähti juoksemaan ripeää kyytiä kirjastoa kohti, missä tummatukkainen poika oli nauttimassa jotain kirjaa - tai niin hänelle oli kerrottu, sekä sieltä tämän löysikin. “Blaise!” Huusi hymyillen. “Siellä on lunta! Katso ulos, siellä on lunta! L-U-N-T-A!” Toitotti platinapää ystävälleen, joka nousi pehmeästä nojatuolista rauhallisesti, ottaen vanhempaa kiinni olkapäistä. “Draco. Rauha. Ei se sieltä katoa.” Hymyili poika sipaisten ystävänsä vaaleita hiuksia kasvoiltaan.

Nyt oli jälleen jouluaatto, mutta ikävä kyllä niistä höyhenistä ei ollut tietoakaan, ei ollut koko joulunaikaan. Kaksi nuorukaista istuskeli takan ääressä, heidän yhteisessä kodissa, tasan kaksitoista vuotta noiden tapahtumien jälkeen ja selailivat valokuva albumia, jossa he vilkuttivat keinussa, tappelivat omenapuiden katveessa ja Blaise toi Dracolle kukkaseppeleen, jonka tämä sitten suutuksissaan heitti maahan talloen päälle, joka kuvasta katsottuna sai kyseisen platinapään kasvot punehtumaan. “Ymmh… noinko se menikin…” Mutisi hiljaa kaivautuen paremmin nuoremman syliin nuuskien mustia hiuksia, jotka olivat melkein suussansa. “Niin, niin se meni.” Virnisti mieheksi varttunut Zabini, joka kumartui painamaan toisen poskelle hellän suudelman puristaen hellästi tätä vasemmasta kädestä voiden tuntea sormiensa lomassa sormuksen, joka tuntui myös tuon vanhemmankin sormissa. Huokaisi hiljaa hymyillen itsekseen .

Muutaman tunnin kuluttua oli molemmat nuoret miehet saaneet talvivaatteet ylleen ja lähtenyt hautausmaalle, missä heidän molempien äidit makasivat vierekkäin odottaen puolisoitaan myös luokseen.

Nuorempi kyykistyi tumman tähtitaivaan alla toisen haudan luokse, sytytti toisen lyhdyn sen valtaisan kynttilämeren keskelle ja kääntyi katsomaan vanhempaa, joka seisoi kädet itsensä ympärille kiedottuina värjötellen siinä pakkasessa poskien jo alkaessa punertamaan suloisesti. “Hyvää joulua, äiti…” Kuiskasi Draco hiljaa kyyneleen vierähtäessä yksinäisenä poskelleen ja nieleskeli loput kyyneleet katkerina sekä kuumina alas kurkustaan. Blaise nousi ylös, otti kihlattunsa kädestä, kietoen sitten molemmat kätensä tämän pienemmän kehon ympärille. “Rakastan sinua, enkeli..” Kuiskasi hiljaa painaen suudelman tuon huulille. “Mi-…” Aloitti, mutta keskeytti pyyhkiäkseen kyyneleet ja hymyili aavistuksen verran. “En vieläkään ymmärrä miten niin kävi…” Kuiskasi hiljaa tuolle katsellen tätä epäuskoinen ilme kasvoillaan hetken aikaa kunnes veti syvään henkeä. “Mutta… jokainen meistä lähtee joskus, ennemmin tai myöhemmin. Ja mieluummin minäkin lähden  vielä kauniina kuin rusinaksi muuttuneena.” Mutisi  Blaisen vain pudistellessa päätään naurahtaen hiljaa. “Sinusta ei tule rusinaa koskaan.” Totesi vaalean korvaan tumma ja virnisti lähtien viemään tuota murehtijaa pois hautausmaalta.

Kallisteli päätään puolelta toiselle istuskellessaan Blaisen sylissä limusiinin takapenkillä ja ilmeensä sitten kirkastui sekä saman tien se muuttui mutristuneeksi. “Mikä tuli, Draco?” Kysyi nuorempi ihmeissään, koska toisesta oli havainnut sen, että  tämä oli selvästi tajunnut jotain. “Noh, kun… En jaksa odottaa enää… niin…” Kaivoi jotain taskustaan  ja se näytti selvästi rasialta, kun ojensi sitä nuoremmalle. “Hyvää joulua, Blaise.” Ilmoitti sitten vain tuon meinatessa sanoa, että pitäisi odottaa, mutta kun vanhempi hetken aikaa kärtti niin suostui Blaise vetmään nauhan auki, sen laskeutuessa nahkaiselle penkille ja vilkaisi hopeaisiin silmiin. “Mitä siellä on?” Kysyi ja sai Dracon ilmeen vaaralliseksi. “avaa.” Totesi kumminkin vain, tuon  katsoessa häntä hetken ennen kuin raotti rasian kantta ja sieltä pyörähti hänen käteen kaksi hopeanväristä marmorikuulankaltaista. “Draco…” Mutisi toinen hitusen ihmeissään, koska hänellä ei ollut mitään hajua mitä nuo oli ja hän oli itse hankkinut vanhemmalle lumipallon, jonne oli säilytetty hänen muistojaan - kuten ajatusseulaan - ja kun sinne katsoi niin sieltä näkyi jokaisesta jouluaatosta muistikuvia alkaen heidän ensimmäisestä yhteisestä sellaisesta. “Mitä nämä ovat?” Kysyi ihmeissään. Draco pyöritteli silmiään  ja huokaisi. “Sinä annat minulle niistä toisen ja pidät itse toisen.” Lausui kaivaen taskustaan vielä jotain lisää. “Sitten upotamme ne näihin sormuksiin ja siitä lähtien, aina kun katsot siihen, sinä näet minut ja mitä minä teen.” Selitti hymyillen ja näytti tyytyväiseltä itseensä katsellessaan tummatukkaista hetken aikaa säteillen sekä itseensä tyytyväisenä. Painoi sitten huulet miehen huulille, hivutti kätensä tämän niskalle ja hyräili hiljaa jälleen tuttua joulusävelmiä, joka soi nyt heidän limusiinin sisäpuolella.

Samaan aikaan, kun  he matkasivat hitaasti Lontoon keskuspuiston ohitse, alkoi tähtiseltä taivaalta, erään pienen, tähdenlennon kaltaisen jälkeen, laskea alas hiljalleen lumihiutaleita, jotka hitaasti alkoivat peittää valkeaa maailmaa.