"Kyllä minä muistan miten sinä synnyit. Muistan miten ylpeä olin, kun sinun silmäsi eivät olleet siniset, vaan jo silloin näin niiden olevan kuun hopeaa, kuten jokaisen Malfoyn silmän tuli olla" , lausui ylpeä ääni, kun piti vielä seitsemänvuotista poikaansa siinä sylissään. he istuivat suuressa nahkanojatuolissa, jonka selkä peitti heidät molemmat niin ettei huoneeseen tulijat saattaneet nähdä heitä, koska olivat kääntyneet selin tummanpuhuville oville, kun katselivat isän työhuoneesta tähtiä. Vaalea mies oli jälleen kerran, vasten vaimonsa tahtoa, hakenut poikansa huoneestaan ja piti tätä nyt hellästi sylissään, vaikka tuo olikin puoli nukuksissaan niin täysin innoissaan isänsä huomiosta. Mikään ei ollut pojalle niin tärkeää kuin se, että kuuli isänsä äänen lempeänä ja välittävänä.
Poika oli vielä siis nuori, miksi hän ei ihmetellyt isänsä mielihaluja ikinä ja nytkin kiltisti istui siinä paikallaan isän polvella kasvot kohti tuikkivia tähtiä, kun vanhempi sekä suurempi käsi liukui pitkin lapsen pehmeää, sekä virheetöntä reittä.
"Isä", lausui poika taas ja kääntyi niin, että tuon ollessa juuri siellä alushousujen reunalla niin joutui irrottautumaan elohiiren nykiessä vanhemman miehen silmää, mutta silti levitti hymyn kasvoilleen - tuota ei saanut pelästyttää.
"Niin Draco?" kysyy pojaltansa, jonka kasvoja koski karhealla kädellään poikansa päästäessä hiljaisen ynähdyksen karkaamaan huuliltansa. "Kerro vain poikani mitä halusit kysyä", kehottaa, koska turhat keskeytykset olivat entistäkin inhottavampia, mutta silti Luciuksen poika pysyi vaiti ja kääntyi sittenkin takaisin ikkunaan päin selkänsä nojautuessa isän rintakehään.
Lucius alkoi olemaan varma siitä, että tänään olisi se aika. Hän oli illalla nähnyt poikansa kylvyn jälkeen, sekä todennut, että tämä selviäisi kyllä siitä, kun vain hän toimisi tarpeeksi hellästi, mutta ei kumminkaan niin hellästi, että poikansa liikaa nauttisi siitä - hänen piti kumminkin saada vielä se luottamus takaisin. "Draco..." isä kuiskaa poikansa korvaan, huulet koskettelivat sitä ja poika inahti taas vaimeasti, mikä sai Luciuksen olon entistä paremmaksi, sekä housuissaan alkoi tapahtua hitaasti sen elkeitä, että isän oli aika tehdä se, mitä piti tehdä. "Haluaisitko tehdä isällesi palveluksen? isäsi olisi oikein ylpeä" , maanitteleva ja pehmeä ääni soljui karheiden huulien välistä, jotka koskettelivat poikansa pehmeää ihoakin jo, sekä maisteli sen vaniljan makuista ihoa. Vaalean pojan harmaat silmät loistivat innostusta, vaikka pieni pelkokin niissä oli - kyllä lapsikin aavisti ettei kaikki ollut oikein, mutta se että miksi ei ollut niin sitä hän ei osannut itselleenkään kertoa. Lucius nousee poika sylissään ja laskee tämän työpöydällensä hellästi, antaen sormiensa sivellä pehmeitä reisiä hellästi. "Isä toivoo myös ettet kerro äidille. Pidämme sitä yhteisenä salaisuutenamme, eikä kukaan saa koskaan tietää..." jatkaa laskiessaan housunsa hitaasti alas, poikansa silmien katseen värähtäessä kuin peläten.
 "Satutatko, isä, minua taas? Olenko minä tehnyt jotain väärin isä? Ethän vain satuta minua?" kuului poikansa huulilta virtaavan kysymyksiä ja silmiin nousivat kyyneleet, jotka kumminkin Lucius pyyhkäisi pois.
"Malfoyt eivät itke, Draco. Muista se aina, Malfoyt eivät olet heikkoja" , ei vastannut muuten näihin kysymyksiin, koska tiesi sen sattuvan ja hän ei voinut kertoa oikeita syitä tähän tekoonsa. Se pilaisi kaiken. Pian pojan valkoiset alushousut lensivät lattialle, sekä Luciuksen suusta karkaa irstaankin kuuloinen huokaus, kun kumartuu poikansa ylle tunnustellen tästä sitä kohtaa mihin upottaa itsensä. "Tämä voi tosiaan sattua... Mutta kipu on vain osa tätä maailmaa, joten kestä se, niin isä on sinusta oikein ylpeä. Poikani..." kuiskaa karheaksi muuttuneella äänellä, huulet koskien allaan jännittyneenä ja katkonaisena hengittävän poikansa korvaan, jonka ihoa huulensa hipoivat ennen kuin puree siihen lujaa hampaillaan, työntyen samalla sisään poikansa päästäessä korviaan huumaavan vingahtavan äänen, joka saa Narciisian heräämään omassa makuuhuoneessaan, jossa miehensä jälleen kerran ei nukkunut hänen kanssaan.
"Ei ääntä" , sähähtää pojalle, kun nostaa kätensä pois tämän suun päältä jolle sen oli läpäissyt estääkseen suurempien äänten tulemisen. Kyyneleet olivat kohonnet pojan silmiin, joka sai hänet entistäkin kiihottuneemmaksi. Enempiä ei hänen huuliltaan kuulunut neuvoja, eikä poikansa niitä tarvinnutkaan - olihan tuo sentään Malfoy, eikä Malfoyt tarvitse neuvoja. Alkaa työntymään syvemmälle, sekä syvemmälle sykkivässä kuumuudessa, sen aiheuttaessa pieniä väreitä kulkemaan selkärankaansa myöten. Kalpea iho kuulsi kuun valossa, joka siivilöityy ruudukkosiesta ikkunasta ja muodosti tämän epämääräisen hahmon varjon työhuoneen kalliille matolle, jonka sotkemisesta oli Draco kerran joutunut kärsimään. Vaikka oli kieltänyt allaan olevaa ääntelehtimästä, niin silti tästä kuului hiljaisia ynähdyksiä ja välillä tämä selvästi vaikersi isäänsä lopettamaan, mutta silti niin hiljaa, että hänen ei tarvinnut välittää siitä aloittaessaan tahtinsa kiihdyttämisen. Hän nautti sydämensä pohjasta kuunnellessaan niitä pieniä äniä, jotka poikansa päästi, kun kerta toisensa jälkeen tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, rikkoen lapsen kehoa, mutta tiesi tämän kestävän, vaikka menisikin hetki ennen kuin voisi uudestaan ajatella koskevansa tähän. Tosin oli tämä sen arvoista. Karjahtaa, kun viimein se kaikki saavuttaa nirvanansa ja hän laukeaa poikansa sisälle, joka vinkuu hiljaa allaan hengittäen pihisevästikin.

~~~~~~

"Noin, isä on oikein ylpeä pojastaan" , lausuu hiljaa pojan korvaan jonka hiuksia silittää. Hän oli pitänyt pientään jo jonkin aikaa sylissään ja syliinsä oli jäänyt aavistuksen verisiä jälkiä tuosta kaikesta. Hopeaiset silmät loisti edelleen tuskasta, mutta kuullessaan isän sanat niihin syttyi innostumisen sekä onnistumisen pilke. "Nuku hyvin nyt poikani" , peittelee tämän kunnolla, mikä ei ollut tapaistaan, mutta nyt kun tuo oli tehnyt sen ensimmäistä kertaa niin tämä oli ansainnut sen - kuten koirat ansaitsivat ensin palkkion, kun niitä koulutettiin, mutta lopulta ne jäivät pois.
Lucius katseli miten pieni poikansa nukahti, kun sitten lähti hitaasti ulos huoneesta, varjo katosi tummalta marmorilattialta ja vaimea kolahdus saatteli sen uudestaan käytävälle, jolla askeleet saivat hänet kulkemaan kohti vaimonsa makuuhuonetta, jossa tämä itki poikansa puolesta. Narcissia kohotti katseensa Luciukseen, pudisteli päätään ja sai mieheltänsä pienen kulman kohotuksen, sekä nyökkäsi kysyvään katseeseen naisen purskahtaessa uuteen toivottomaan itkuunsa.

~*~*~*~*~*~

Kirje tuli pöllön tuomana, siinä oli kutsu Tylypahkaan velhojen ja noitien opinahjoon. Lucius katseli siinä olevaa tekstiä Herra Draco Malfoy - nyt oli siis tulossa se aika, kun hänen oli aika luovuttaa poikansa ja toivoa tämän onnistuvan tehtävässään. Huokaisee raskaasti löyhytellen kirjeellään itselleen parempaa ilmaa, sekä lähtee sitten kulkemaan yläkertaan suuria portaita ja tulee poikansa huoneen ovelle koputtaen sitä omalla tavallaan, joka aina tyylillään kertoi millä tuulella hän oli. Nyt kuului kaksi kovin ytimekästä, rystysellä koputettua iskua ja astui sitten sisään, meinaten avata suunsa, mutta näkikin poikansa makaamassa pelkkä satiininen aamutakki päällä sängyllä lukemassa, kun koukussa oleva reisi kertoi ettei tällä ollut minkäänlaisia muita vaatteita päällä. Hän laski kirjeen pöydälle oven viereen, laittoi oven varoen kiinni ja lähti tulemaan lähemmäs poikansa valtaisaa katosvuodetta kohden, joka oli kuin unelmien pilvilinna kaikkine tyynyineen ja pehmeän patjansa kanssa. Housunsa siirtyy lattialle, kun on aivan siinä poikansa sängyn vieressä, hän kiipeää sille ja poikansa oli kuin ei huomaisikaan isää, jonka hengityskin kuului jälleen kerran saaneen karhean tunnusmerkkinsä, sekä sen vahvemman tason, joka kertoi tämän kiihotuksesta, sekä mieltymyksestä. Siirtää pitkillä, mutta taas vanhentuneilla käsillään kirjan pois siitä poikansa kasvojen edestä, joka virnistää isälleen takaisin. Tuo varmasti tuntee kuinka nauhat aukesivat, jolloin isä pääsi katselemaan taas sitä nuorta, vaaleaa ihoaan. Kuinka saattoikaan olla niin kateellinen, että sen takia alentui tällaisiin tekoihin? Hän ei sano enää mitään vaan levittää tuon jalat allansa ja työntyy jälleen voimakkaasti sisään. Harmaat silmät allaan sulkeutuvat, hän käyttäytyi edelleen siis tarpeeksi väkivaltaisesti, että ei päästänyt toista osapuolta nauttimaan, joka edelleen pitkillä illallisilla saattoi tällaisen jälkeen kärsiä enemmän kuin kotitonttu jolle 'mainitsisi' keiton olevan liian kuumaa tai kylmää.

~~~~~~

Makasi poikansa vieressä, sekä vasta ensimmäisen kerran tajusi, että tämä ei ollut hänelle läheskään ensimmäinen kerta, kun jää poikansa vierelle makaamaan tällaisen jälkeen. Hän näkee miten poikansa katsoi nyt häntä niillä nuoruutta loistavilla silmillään kysyvästi, ehkä huolestuneenakin, kun sysää tämän sitten pois siitä vierestään ja laskeutuu sängyltä lattialle vaatettamaan selkä nuorempaan Malfoyhyn päin, jonka katseen tiesi jostain käsittämättömästä syystä vaeltavan hänen takamuksellansa.
"Sinulla taisi olla jotain asiaa minulle isä" , tuo lausuu sitten rikkoakseen hiljaisuuden, joka häiritsi kyllä häntäkin, mutta enemmän häntä häiritsi oma käytöksensä.
"Kyllä, kirjeesi on tuossa pöydällä. Minulla on kiire, joten jutellaan illalla. Tule vaikka illallisen jälkeen työhuoneeseeni" , lausuu kireästi sekä silottelen hetken verran hiuksiaan peilistä katsellen sekä näki siitä miten juuri yksitoista vuotta täyttänyt poikansa virnisteli hänelle pirullisena selkänsä takana, taitaen muodostaa selvästi huulilleen sanat: 'selvä on, isukki', mikä sai hänet raivostumaan. "Älä leiki minulla poika!" ärähtää läimäyttäen kätensä vaalealle poskelle, joka saman tien alkaa muodostaa sinertävää väristystä poskellensa. Tämän tehtyään, astuu poikansa nyt hyvin epämiellyttävän hajuisesta huoneesta pois, sekä jättää aavistuksen nyyhkivät poikansa sinne huoneeseen polvilleen istumaan sekä repimään kirjekuoren kahtia - he molemmat tiesivät muutenkin, että pojan aika oli siirtyä opiskelemaan taikuutta.

~*~*~*~*~*~

Puista alkoi jälleen tippumaan lehdet, taivas tummenemaan aiemmin ja sumuiset illat yleistyivät - sateetkin alkoivat kantaa kartanon pihamaille asti, jotka sen jälkeen kuraantuivat, sekä kenkien mukana kantautui kuraa sisälle. Luciuksen poika oli jo viidettä kesää vanhempi, varttuneempi ja Isä seurasi nautinnolla miten poikansa kehittyi hänen silmiensä, käsiensä ja huuliensa alla. Tuo oli koulunsa paras oppilas - tai no toisiksi palas, koska se rehtorin typerys otti sinne niitä saastaisia kuraverisiäkin. Rintakehäänsä ylpeänä röyhistellen, kuten albiinot riikinkukkonsa pihamaallaankin porttien tällä puolen, hän muisteli Herransa ylpeitä sanojaan pojastaan, jotka tänä iltana meinasi tuolle kertoa eteenpäin, sekä juuri silloin ovi takanaan aukenikin. Ylväästi leukaansa ylhäällä pitävä, hiukset niskalle sidottuina, astui vaalea nuorukainen ovesta ja kohotti kysyvänä toista kulmaansa isällensä.
"Sinä sanoit illallisella, että haluaisit keskustella kanssani, kun minulla on aikaa?" esittää sanansa kysymys muodosta, sekä tulee lähemmäs arvokkuudella, joka Malfoylle oli hyvin yleistäkin. Istahti tuoliin katsellen isäänsä, joka hitaasti, mutta varmasti - nuoren ajatusten mukaan jopa flirttailevasti - tulee siihen poikansa eteen nojautuen työpöytäänsä vasten.
"Niin minulla olikin, poikani" , heidän puheensa oli paljoltikin tällaista aina. Poikansa oli alkanut kokeilla enemmän rajojaan, mikä sai hänet aina niin helposti menettämään lyhyen pinnansa, eikä nytkään ollut helppo hillitä, koska vaalea nuorukainen tuntui olevan aina vain varmempi ja varmempi itsestänsä. Katselee hetken aikaa alaspäin nuorukaista, joka kumminkin äkkivarmalta kumartuu eteenpäin sekä yhdellä pienellä eleellä hän oli riisunut isänsä housut jalasta ja kumartunut tämän sukukalleuksien puoleen. Hän ei edes ilmeisesti enää osannut peittää kiihottumistaan. Siristi silmiään meinaten painaa nuoremman tuoliin, antaa tälle opetuksen, mutta sitten tämä nousikin tyynesti seisomaan laittoi isänsä istumaan tuolille. Kohottaa kiinnostuneena jo aavistuksen harmaantunut, tai kuten itse asian ilmaisi: hopeaista hehkua saanutta kulmaansa, kun seisaallaan olevan Malfoyn lantiot alkoivat hitaasti keinua ja paita lähti napitettavaksi auki, joka sai hänet virnistämään tyytyväisenä. Isänsä poika, ajattelee ja antaa itsensä kiihottua vieläkin vapaammin, kun ahne katseensa liikkui virheettömällä ihollaan vaatien enemmän itselleen. Pian vanhat, teräksen harmaat silmät näkivät sen kaiken nuoren, puoliksi vielä viattoman, kauneuden edessään, joka sitten laskeutuu polvilleen kumartuen ottamaan sykkivää elintä suuhunsa. Luciuksen pää taipuu nautinnosta taemmas, tuo ottaa poikansa hiuksista kiinni jonkin verran tukistaen, sekä ohjaillen, mutta hänen piti tosiaan myöntää, että lapsensa oli selvästi taitavampi kuin osasi odottaa. Kumminkin huomaa, että mielestään syöpyy hitaasti ajatus siitä, että kuinka moni siinä koulussa tiesi tästä poikansa taipumuksesta, kauniista kehosta ja taidoista - nimittäin mustasukkaisuus ja omistuksen halu, olivat tällä suuria, eikä tällaisia taitoja voinut luonnostaan olla. Joku toinen hänen lisäksi oli koskenut viattomaan poikaansa, mikä sai kätensä puristumaan entistä voimakkaammin nyrkkiin. Painaa päätä lähemmäs itseään, poika alkaa hiljaksiin esittää kakomisen merkkejä ja pyristelee irti kasvoillaan pelokas ilme, hengityksen käydessä raskaasti rintakehän kohoillessa sitä mukaa.
"Kuinka moni sinuun on koskenut huora?!" ärjähtää vanhempi noustessaan ylös, läimäyttäen poikaansa molemmille poskille. "Kuinka monelle olet itseäsi jaellut, sekä taidoillasi ylvästellyt?" jatkaa korotetulla äänellään, joka tihkui hyytävää vihaa ja kylmyyttä, jota vaaleanharmaat seurasi miltei lattia tasosta kyyneleisinä pudistellen päätään vain vastaukseksi. "Älä yritä valehdella isällesi. Oletko kertonut tästä jollekin? oletko mennyt sanomaan näiden seinien sisäpuolella tapahtuneiden asioiden kulusta jollekin?" esittää kysymyksiä toisensa perää napaten sauvansa pöydältä, sekä komennuskirouksen avulla lentää nuorukaiseksi varttunut poikansa päin lasista kaappia, joka räsähtää selän osuessa siihen. "Vastaa, sinä senkin huoran lapsi!" malttinsa menettänyt Lucius nyt huutaa jälleen, kun katselee miten lattialle vaipunut olento yrittää lasinsirpaleiden keskellä nousta ylös ja haavoja kehonsa täynnä.
"En kenellekään isä. Minä vannon..." hiljainen ääni lausuu alistuneena, harmaa katse nousee ylös tummiin silmiin, jotka olivat nyt kylmät ja raivostuneet.
"Et ansaitse hänen-joka-jääköön-nimeämättä kehuja, etkä isäsi ylpeyttä, kun kehtaat valehdella näin monen vuoden jälkeen minulle" , kalseat sanat tihkuu huulilta alemmas, kun taikasauvan päästä virtaa uusi valosuihku, joka vie poikansa sikiöasentoon lattialle, kun yrittää suojautua komennuskiroukselta, mutta se oli liian myöhäistä.
Jälleen itkenyt, sekä väsyneen näköinen äiti juoksee huoneeseen, missä isä kiduttaa alastonta ja veristä poikaansa. Tuo parahtaa, ruveten anelemaan mieheltään armoa, mutta niin sokaistunut tuo siitä kaikesta oli, että hetkeksi, kun mieli jättää kehonsa niin vihreällä välähdyksellä nainen on siirtynyt tuonpuoleiseen pojan katsellessa vieressä. Tämä ei kumminkaan ollut päästänyt itseään itkemään, hän halusi olla isänsä arvoinen vielä joskus, mutta kun näkee äitinsä kuolleena lattialla, niin räpiköi itsensä lasinsirpaleista ylös katsoen äitiään pitkään, mutta ei heittäydy tätä edes viimeistä kertaa syleilemään. Hän käänsi katseen isäänsä nyökäten tälle päätään, kävelee hakemaan vaatteensa ja poistuu huoneesta, missä Lucius yksin seisoo katsoen aiheuttamaansa sekasortoa.

~*~*~*~*~*~

Seitsemäs vuosi oli päättynyt. Hahmo seisoi yksinään kartanon porttien edessä matkalaukkunsa kanssa. Kadut olivat pimeät, sekä tuo puristi selvästi taikasauvaansa kädessään - sen näki varjosta. Käsi hikoili aavistuksen, kun portit viimein avautuivat salasanan myötä ja pitkävartisilla saappailla tuo olento astui kaikessa hiljaisuudessaan sisälle. Hän tiesi ettei voisi odottaa enää paljoa, nämä päivät olivat vetäneet köyttä kaulassaan jo niin kireälle, että yksikin hiekanjyvä saattaisi olla liikaa painoa sille ja se kuristaisi muistot pois mielestä. Avaa hitaasti oven, joka vie pimeään eteiseen. Hiljaista puheensorinaa kantautuu sisältä, kun jättää laukun eteishalliin lähtien äänien suuntaan ja kohtaa lauman huppupäisiä miehiä olohuoneesta istumassa. Takan liekkien luomissa varjoissa, näkyi yksi kaikkein mahtavin, joka kumminkin oikean katseen kohdatessa näytti entistäkin mahtavammalta, ja jo pelkkä sen nimen lausuminen ääneen tuntui aiheuttavan suuressa osassa ihmisistä sekä velhoista pelkoa. nyökkää aavistuksen tervehdykseksi kaikille, sekä tunnistaa näitä kaapuihinsa kääriytyneitä, koska kenelläkään ei ollut maskia kasvoillaan, mutta ne kasvot jotka olisi halunnut nähdä tuntuivat uupuvan sillä hetkellä.
"Teitkö sinä tehtäväsi?" kuuluu viimein kysymys, joka sai kylmät väreet selkärangallensa, mutta nyökkää ja kuulee oven jossain takanaan sekä näkee viimein isänsä, joka asettuu hänen taakseen seisomaan pitkät sormet olkapäälle asettuneena.
"Vastaa ääneen" , kuiskaa tämän korvaan ja sanat tuovat tullessaan mukanaan kaikkien kuolonsyöjien katseet, sekä jännittyneisyyden, mutta suurimmillaan se tuntui hehkuvan siitä miehenkaltaisesta olennosta, jonka kaulalle oli kietoutunut paksu käärme, joka sekin tuntui tarkkailevan siroa olentoa oven suussa.
"Minä... Tehtävä suoritettu" , lausuu, jolloin kaikki puhkeavat raikuviin huutoihin, jotka kumminkin vaientuu tuon varjonkaltaisen olennon käden heilautuksella.
"Hyvä... Nyt... Nyt vain odottelemme sitten" , lausuu ääni, joka ei hetkeen enää ollut katsonut heihin vaan ylös katon suuntaan jossa suuri kattokruunu teki oikeuksiaan siinä mahtavassa asunnossaan, joiden asukkaat olivat mahtavimpia velhoja nykyään hetki hänen-joka-jääköön-nimeämättä jälleen. "Ja niin... Te voitte nyt poistua" , tämä heilauttaa kättä kahden vaaleaverikön suuntaan ja ensimmäisenä huoneeseen tulleen huulet raottuvat kohottaen katseensa edelleen pidempään isäänsä.
"Tule nyt poikani. Meidän ei tarvitse jäädä tänne" , tämä lausuu ja lähtee johdattamaan poikaa yläkertaan, sekä heidän astuttua yläkerran pimeälle tasanteelle kuuluu miten ovelta kuuluu hienoinen koputus, joka kumminkin kiirii asunnossa, mutta koputusta seuraa räsähtelyjä ja suuri rysähdys. Ikkunat ruokasalissa pirstoutuvat sirpaleiksi ja suuret kaksoisovet hajoavat puunsäpäleiksi, kun jotkut hyökkäävät heidän taloonsa. Isä ottaa kiinni poikansa kädestä. "Pidä tiukasti kiinni, tämä oli suunniteltua!" Tuo huutaa voimistuneen metelitason ylitse, sekä harmaa katse kääntyy alas juuri oikeaan aikaan nähdäkseen kuinka tummahiuksinen nuorukainen syöksyy sisään saaden jopa ilman talon ulkopuolella väreilemään ja metelitason hetkeksi laskemaan. Kuuluu ääni, joka halkaisee ilmaa, kaikkien katseet tuntuu hetkeksi sokaistuvan, mutta toinen ääni vastaa ja suuren  - kuin hyökyaallon kanssa - Lucius vie poikansa pois katsomasta tuhoutuvaa kartanoa, josta kaikki lähtevät joko ilmiintymällä, tai sitten jaloillaan pakenemalla suuntaamaan ulos. Kukaan ei vielä tiennyt miten siellä kävi, mutta Draco, joka oli juuri sinä päivänä lopettanut koulunsa ei myöskään saanut sitä tietää. Vielä.

~*~*~*~*~*~

Vuosi ja kuukausi tuosta kaikesta myöhemmin, istuu vaaleahiuksinen poika keskellä kukkivaa puutarhaa pihakeinussa pienen, kivisen talon sisäpihalla jossa linnut lauloivat, sekä pihassa oleva vesiputous solisi hiljaisesti pieneen lähteeseen. Pihalla leijaili perhosia, joiden siivet loistivat kuten kukkastenkin jotka pihalla olivat ja tuoksu oli mitä huumaavin. Tuo otti hiljakseen itselleen vauhtia, kun samalla selvästi piti jotain sylissään, suloisen naurahduksen karatessa hänen omilta huuliltansa. Platinan vaaleat hiukset olivat kerätty yhdeksäntoista täyttäneen pojan selältä niskalle nutturalle, eikä kukaan olisi osannut sanoa tätä mieheksi, jos ei olisi aivan tarkasti tuota seikkaa hänestä tiennyt. Hennoilla käsivarsillaan hän piteli hymyillen pientä lastansa, joka jokelsi iloisesti ja hymyili säteilevästi kirkkaansinisillä silmillänsä. Pian ovi kävi, sekä miehen ääni kuului eteisestä, kun tämä sitten asunnon läpi siirtyi sisäpihalle jääden ovenpieleen katselemaan kahta rakasta olentoansa. "Tulin kotiin" , tämä lausuu ja tummansiniset silmänsä pilkehtivät katsellessaan olentoja puutarhassa, joista se hento sekä siro nousee äkkiä ylös kääntyen katsomaan tulijaa. "Missä sinä oikein olit?" heittää vaalea olento kysymyksensä ja lähtee tulemaan tummaa miestä vastaan, joka äkkiä pysäyttää hänet, sekä polvistuu jalkojen juureen ojentaen tummanviolettia rasiaa tälle avaten sen hitaasti, jolloin taikakeinoin sieltä lentää ilmaan kaksi hopeista kyyhkystä, hymyn piirtyessä kositun miehen huulille nostaen paremmin sitä pientä lasta syliinsä, kun yksi onnen kyynel tipahtaa poskelleen. "Tuletko sinä, Draco Malfoy puolisokseni?" esittää tuo tumma kysymyksen, mikä saa miehen katsomaan tätä kaukaisemmin ja nielaisten pudistelee päätään, joka saa tumma hitusen paniikkisen oloiseksi. "En tule. Mutta Draco, pelkkä Darco tulee mielellään puolisoksesi, sekä ottaa miehensä nimen. Blaise Alexander Zabini" , tämä kuiskaa antaen kolmesta erimetalleista punotun sormuksen upota nimettömäänsä ja nostaa edelleen hymyilevää, sekä edelleen jokeltelevaa lastaan paremmin syliinsä, josta se kumminkin pian nousee tumman syliin, joka sitten painaa huulensa vaalean huulille. "Kiitos Draco..." Blaise vielä kuiskaa hiljaa, kun he kääntyvät sitten katsomaan poikalastaan, joka juuri siinä samassa hihkaisee iloisesti: "Kiitos... Draco" , saaden molemmat vanhempansa hymyilemään, sekä säteilemään. Ne sanat, jotka poikansa oli ensimmäisenä lausunut, olivat ne sanat, jotka olisi isältään edes kerran halunnut kuulla: 'Kiitos Draco, olen ylpeä sinusta, että olet poikani ja rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.'

~The End~

Mutta ettei jää epäselväksi:

Tummat pöllöt liisivät öisellä taivaalla, joka illan sellainen saapui marmoroituun huoneeseen jossa nukkui vaaleaverikköinen poika ja jätti violetilla sinetöidyn kirjeen huoneeseen. Joka aamu auringon noustua, tuli poika hakemaan vaaleaveriköistä Malfoyn nuorimmaista ulos kanssansa, ja jokaisena myrskyisenä yönä Tylypahkassa nousi tummatukkainen poika vaaleamman sänkyyn sulkien tuon syliinsä. Kuudennen vuoden alussa, oli tapahtunut se mitä tumma poika oli osannut odottaa. Hän oli kerran, kuin sattumalta lähtenyt jälleen kerran yöllä nousseen vaalean nuorukaisen perään ja saanut tämän kiinni tarvehuoneenovelta kyyneleisenä. Siitä lähtien oli tämänkin ajatuksissa vaellelleet vain ne harmaat, surua ja kärsimystä täynnä olevat silmät, jotka saivat hänessä heräämään lisää suojelunhalua herkkää olentoaan kohtaan. Malfoysta vanhempi, oli ollut oikeassa - hän oli saanut kosketettua silloin viidentenä vuonna Dracoa, koska tämä oli itse sanonut haluavansa oppia kaiken miellyttämisestä - harmikseen jokaista miellytettiin eritavalla. Vaikka häntä nyt Draco olisi miellyttänyt miten vain. Kumminkin, kun kuudes vuosi oli kulunut seitsemännen vuoden kanssa, joka lähestyi kohti sitä aikaa jolloin täysi-ikäiset ja elämään valmistetut velhot ja noidat olisi aika taas päästää omilleen... Draco Malfoy entistäkin jännittyneempänä kuin koskaan, niin Blaise Zabini - se suojelusenkeli- joka oli alkanut pitämään vanhempaa poikaa tuvastaan silmällä siltä varalta, että ei jättäisi ensimmäistäkään 'seinät-kaatuvat-Dracon-päälle' hetkeä välistä - sai mieleensä suunnitelman. Hän ei kumminkaan vielä ollut kuullut siitä, kuinka ensimmäistä kertaa Lucius oli käyttänyt poikaansa hyväksi, kuinka hänestä kuultuaan oli tappanut jääprinssin äidin - oli edelleen ulkopuolinen, mutta silti aikoi auttaa Dracoa pakenemaan siitä kirouksesta, joka oli langennut tämän syntyessä Lucius Malfoyn pojaksi.
Kun kaikki oli valmista, hänen piti vain enää kartanon portailla päättää, kuinka hän sen tekee. Kaikki oli jo valmiina odottamassa hänen ratkaisujaan, jotka piti tehdä mahdollisimman nopeasti, koska näillä minuuteilla tulisi se nuori, voimaton nuorukainen porttien taakse, jotka sitten avautuisivat ja kaiken pitäisi olla silloin valmiina. Muuten tuo jäisi kiinni tehtävänsä epäonnistumisesta... Lopulta joku huutaa Dracon ilmestyneen kahden korttelin päähän ja hän joi monijuomaliemensä, missä oli Dracon päästä napattu platinainen suortuva, minkä voimasta juoma alkoi hehkumaan hopeisella värillä. Hän lisäsi siihen muutaman tipan läpikuultavaa nestettä, joka ei kumminkaan vaikuttanut mitenkään juoman väriin, eikä aiheuttanut laisinkaan vaikutuksia, mikä sai Blaisen vatsassa kiertämään sen jäisen pelon, mutta lopulta hän joi sen. Muotoutui täysin uudestaan, kun hiusrajansa vetäytyy taemmas ja tummaa sinistä olevat silmänsä vaihtuvat tummiin, kylmiin hopeisiin. Jossain takana olevista pusikoista kuuluu kohahdus, mutta hän ei ehdi miettimään enempää, koska joku huutaa viisi minuuttia ja hän nyökkää päätään, vetää hupun ylleen. Avaa oven kuin ei mitään, kukaan ei hänen onnekseen kuule sitä, kun lähtee kohti huonetta jossa myös velloi se jännitys, mutta siellä oli kumminkin yksi joka ei tehnyt siitä kylmää vaan suorastaan polttelevan kuumaa. Painaa pitkät, vanhat sormensa kaksoisoven kahvalle, kaikki hiljentyvät, mutta hänen tullessa sisään jännitys raukeaa.
"Lucius..." kuuluu ääni, joka saisi säpsähtämään, jos sellaiseen olisi varaa. "Mitä sinä täällä teet?" lisätään kysymys ja hän suoristaa selkänsä.
"Haluan, että voin lähteä Dracon kanssa Islantiin, kun hän on suorittanut tehtävän loppuun" , Blaise Luciuksen kehossa oli odottanut jotain yllättävämpää, mutta se pöydän päässä oleva puhuja liikautti vain kättään.
"Tehkää mitä ikinä haluatte" , välinpitämättömästi lausutut sanat kuuluivat kuin käskyksi hänelle ja sydämensä pysähtyi hetkeksi, miksi vaan aavistuksen päätään nyökäten vetäytyy takaisin ovista eteishalliin. Hän lähtee nyt yläkertaan, koska jossain Luciuksen oli oltava. Pian kaivaa kumminkin taikasauvansa, jonka avulla lähettää kärjestä ilmaan kultaa loistavan, kuin pienen saippuakuplan ilmaan, jolle kuiskaa: "Etsi Lucius Malfoy, oikea Lucius Malfoy". Pallo ampaisi matkaan, lähti juoksemaan tuon perään pehmein askelin, että ei pitäisi ääntä ja pian löytää itsensä Dracon huoneen ovelta. Oven raosta näkee, miten Luciuksen käsissä taisi olla pojan viimeksi yllä pitämä yöpuvun paita, mikä sai hänet raivostumaan ja paiskaa ovet auki astuen huoneeseen. Lucius kääntyy kurtistaen kulmiaan, mutta kun näkeekin itsensä niin hämääntyy hetkeksi. "Älä esitä yllättynyttä, sinä tiesit... Joku päivä, joku kaunis - tai ei niin kaunis - päivä sinä jäät kiinni ja joudut maksamaan pojallesi aiheuttamat vahingot" , taikasauva oli molemmilla jo koholla, eikä hänen tarvinnut enää edes arvailla, millainen taika sieltä tulisi sinkoamaan. Vihreävalosuihku lähtee täsmälleen samalla hetkellä molemmista sauvoista, mutta oikeasti niin paljon nuorempi Blaise saa sen suihkun väistetyksi ja vain toinen vaaleahiuksinen Malfoy kaatuu kuolleena poikansa huoneen lattialle, mikä tekee pahaa hänelle. Kohottaa katseensa taivaalle, nostaa kätensä ristimään itsensä. "Toivottavasti annat Draco joskus anteeksi... Tein sen vain sinun takiasi" , supattaa itsekseen, mutta koska ovet eteisessä olivat jo käyneet lähtee kiiruhtamaan alas. Ja juuri sopivalla hetkellä, hän saapuu huoneeseen ja asettuu pelosta kankean Draco Malfoyn taakse. Kuiskaa tämän korvaan sanansa, joka aiheutti toisissa supatusta, mutta hänen pahoinvoinnikseen Draco rentoutui ja sai sanottua sanansa. He olivat valmiita, luo katseen niin tyhmiltä nyt vaikuttaviin kuolonsyöjiin. Vilkaisee nopeasti kelloa, vain kaksi minuuttia. "Tule nyt poikani. Meidän ei tarvitse jäädä tänne" , näin lähtee vetämään hetkeksi helpotuksen saanutta Dracoa, joka säikähtää, mutta ei pane vastaan. He pääsevät juuri oikeaan aikaan pois alta, kun Potterin joukot hyökkäävät sisään. Poikansa ja hänen katse kohtaa, Dracon nähdessä isänsä silmistä hätääntyneisyyttä. Hyökkäys nimittäin paljasti petoksen. "Pidä tiukasti kiinni, tämä on suunniteltua!" huutaa sanat, vilkaisee vielä kohti eteistä jonne kuolonsyöjiäkin oli tullut ja eräs ehtii nähdä heidät juuri ennen kaikkea ratkaisevaa hetkeä, he katoavat.

Hänellä oli ollut suunnitelmakin, mutta kuten oli arvellut tuossa tilanteessa et ehdi tekemään sitä niin viimeisen päälle, vaan improvisointi toimii paremmin kymmenen minuutin aikataulussa. Kumminkaan ei sillä ollut enää väliä niinä päivinä, kun hän sitä mietti. Harry Potterista oli tullut sankari ja Dracosta vapaa. Kukaan ei enää tuntenut pelkoa siitä, että Voldemort palaisi tähän maailmaan, sekä kaikista vähiten Draco, joka tiesi olevansa turvassa ja viimein jossain sellaisessa paikassa missä hänestä välitettiin.
Silloin kun he olivat ensimmäistä kertaa siihen pieneen taloon siellä eräässä, Ranskalaisessa jästikylässä tulleet, joka kumminkin oli suuren kaupungin laidalla, oli molemmat katsoneet toisiaan silmiin, ja kun monijuomaliemi oli silloin lopettanut vaikutuksensa ei Draco ollut yllättynyt. Tuo oli vain painanut huulet pelastajansa omille, sekä hymyillyt. Tuo taisi tietää, miksi heidän ei ikinä ollut tarvinnut palata menneeseen. Kaikki oli vain asettunut suoraan kohdalleen.
Tuosta päivästä, kun oli kulunut kuukausi kuukautta, niin oli Draco eräänä aamuna kuiskannut Blaisen korvaan: 'Olen neljättä kuukautta raskaana... '  mikä oli saanut hänet heräämään nopeammin kuin koskaan ennen. Tuo vaalea olento oli purrut huultaan ja tämän silmistä oli ensimmäistä kertaa valuneet onnenkyyneleet. Kyllä hän oli huomannut sen, että toinen oli saanut enemmän painoa, mutta oli ajatellut, että se johtui vain siitä ettei tämä ihan vielä ollut sopeutunut siihen kaikkeen ja tuolla ei ollut oikein intressejä liikuntaan. Sekä siitä aamusta viisi kuukautta eteenpäin, kun heidän taikapuutarhansa oli muuttunut talvipuutarhaksi, sai Draco poika lapsensa. Kirkkaansiniset silmät ja täydellisen vaaleat hiukset, siro ja isoksi kasvaessaan saisi varmasti isänsä päivettyneen ihon. Tuo olento joka oli syntynyt joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä, täydellisenä yönä, oli todiste yhdistymisestä. Täydellisestä yhteensopivuudesta, mikä muuttui nyt täydelliseksi kokonaisuudeksi. Yhdeksi ja samaksi kohtaloksi.